FESTIVAALIBLOGI: Rikkeitä, valehtelua ja vilunkipeliä
Välillä tuntuu, että kiihtyvän kiireen keskellä ihmiset huomaavat kokevansa tietynlaista tyhjyyttä, riittämättömyyttä ja jonkun määrittelemättömän perustarpeen tyydyttämisen tarvetta. Voidaankin pohtia, olemmeko keksineet tähän merkityksettömyyden tunteeseen oman ainutlaatuisen polkumme etsimisen. Ajattelemmeko, että elämällä elämämme jotenkin juuri minulle oikealla tavalla, löydämme sen mitä etsimme? Mutta miten tai mistä tämä mystinen oma ääni löytyy?
- Aloin pohtimaan näitä ajatuksia, kun sain kokea peräkkäin Laulunkieli-konsertin ja sveitsiläisen Abbey of Saint Maurice -luostarin musiikillisen johtaja Charles Barbierin ja Ylioppilaskunnan Laulajista koostuvan Kesääni lauluyhtyeen vuosisatoja vanhaan traditioon vahvasti pohjautuvan konsertin festivaalin aloituksena.
Omaa ääntä etsitään Susanna Haaviston ja Marianne Oivon klassikko(folk)kurssilla konkreettisen kehollisesti, mutta vahvasti myös oman henkilökohtaisen tarinan kautta. Yleisemmin (esimerkiksi kirjallisuus ja elokuva) omalla äänellä tarkoitetaan myös taiteilijan aihevalintoja ja erityisesti ainutlaatuista näkökulmaa näihin tarkastelussa oleviin teemoihin.
- Ja kuin vastakohdaksi tälle ajatukselle folk-salin lavalla lauantaina Bruce Molsky kertoi pitävänsä hölynpölysanoituksista, eli kappaleista, joissa ei oikeastaan tapahdu tai sanota mitään. Ja silti juuri Molskyä pidetään mestarillisena musiikillisena tarinankertojana.
Asiaa voidaan pohtia myös peilaten erilaisia musiikkityylejä toisiinsa. On mielenkiintoista, että vasta Konsta Jylhän supersuosion jälkeen kansanmuusikot alkoivat enenevissä määrin ottamaan säveltämät kappaleet nimiinsä. Väitetään, että aiemmin kansanmuusikkojen keskuudessa oli tapana jopa valehdella oman kappaleiden löytyneen tietyltä kylältä jonkin tuntemattoman pelimannin katalogista, koska yleisön ajateltiin arvostavan niitä sillä tavalla enemmän.
Pihalavalla Älykkään kirjallisen huumorin peruskurssin uudessa osassa Juha Hurme tulkitsi tuttuun tapaan taiteilijan elämää ja teoksia, tällä kertaa kohteena oli Pentti Haanpää. Tämä luennon, teatterin ja stand upin elementeistä lainaileva tyyli kertoa on rakennettu suurella taidolla. Lainaa on niin paljon sekä sisällössä että muodossa, että tämä ei tunnu taiteelta ensinkään. Mutta kun asiaa pohtii tarkemmin, kukaan muu ei osaisi yhdistellä juuri näitä palasia toisiinsa, ymmärtäen että niistä voi koota persoonallisen palapelin. Ehkäpä juuri silloin kun sinulla ei ole enää mitään omaa, oletkin löytänyt oman äänesi?
Pop/rock-musiikissa ei-itse-sävellettyjä kappaleita kutsutaan "covereiksi", ja tällä sanalla on negatiivinen klangi. Tuntuu, että vakavasti tekemiseensä suhtautuvat laulaja/lauluntekijät eivät uskalla lisätä keikkasettiin enempää kuin yhden tai korkeintaan kaksi lainakappaletta. Eivät ainakaan jos haluavat, että heidät nähdään uskottavia laulaja/lauluntekijöinä. Saatanpa itsekin sortua aika ajoin arvostamaan lauluntekijöitä tulkitsijoita enemmän.
Entäpä sitten Folk-salissa esiintynyt Akkajee? Näitä lauluja ei laulettu 100 vuotta sitten, ei tällä tavalla, eikä ainakaan näistä aiheista. Vai mitenköhän on? Mitä kaikkea Kalevalasta ulos jääneestä materiaalista löytyy ja lähestytäänkö tässä sittenkin sitä näkökulmaa omalla ainutlaatuisella tavalla? Äänimaailma, joka muodostaa meditatiivisesta minimalismista, maanisesta manaamisesta ja lastenloruista kauniisti kudotun maton, ansaitsee arvostusta.
Jos pohtii kansanmusiikin perinteitä pidemmälle, eikö kappaleiden parantelu -vahingossa ja vasitella - kerro siitä, että kappaleen säveltäjillä ja sanottajilla ei todellakaan ollut ammoisina aikoina merkitystä? Tulkinta oli siis vahvasti alkuperää tärkeämpi. Uuden ajan vinkkelistä entisajan muusikkoja voitaisiin pitää moraalittomana tekijänoikeusrikkureina. Mutta ei langeta tähän ansaan, sillä jotain viisautta tähän itseä korostamaan vilunkipeliin liittyy.
Viimeistään Arppa yhtyeen keikalla, kun rumpali etsitään yleisöstä, totean että on emme löydä alussa esittämääni kysymykseen, oman äänen löytymisestä, vastausta. Esiintyminen sisältää hölynpölysanoituksia Juhanista, joka ei palauta vinyylikasettisoitinta, instrumentaalista taituruutta ja tyylillistä lainaa niin monesta paikkaa, että luettelemiseen tarvittaisiin oma kirjoituksensa. Yhtä aikaa naiivia ja psykedeelistä iskelmää muistuttava aseista riisuva esitys saa minut ymmärtämään, että vaikka oma äänen etsintä ei itsessään ole huono ajatus, ei sen liiallinen pohtiminen ole kenenkään elämälle hyväksi.
Eli ei siis pohdita enempää, vaan tanssitaan tilaisuuden tullen sateessa Jaakko Laitisen ja Väärän Rahan soittaessa taustalla.
HFMF 2023:sta jo odotellen,
Johannes Helama
Nykyinen demokratiakokeilija ja entinen Haapavesi Folk Music Festivalin toiminnanjohtaja (2012-13)
P.S. Muusikko, näyttelijä ja ihmisoikeusaktivisti Harry Belafonte kiteytti aikoinaan kuuluisan sitaattinsa muotoon, "unohda itsesi, löydät itsesi". Hän toki taisi tarkoittaa laajempaa ihmisen olemassaoloa, mutta ensisijaisesti olemme kai kaikki ihmisiä ja vasta sitten jotakin muuta, kuten muusikkoja?
- Aloin pohtimaan näitä ajatuksia, kun sain kokea peräkkäin Laulunkieli-konsertin ja sveitsiläisen Abbey of Saint Maurice -luostarin musiikillisen johtaja Charles Barbierin ja Ylioppilaskunnan Laulajista koostuvan Kesääni lauluyhtyeen vuosisatoja vanhaan traditioon vahvasti pohjautuvan konsertin festivaalin aloituksena.
Omaa ääntä etsitään Susanna Haaviston ja Marianne Oivon klassikko(folk)kurssilla konkreettisen kehollisesti, mutta vahvasti myös oman henkilökohtaisen tarinan kautta. Yleisemmin (esimerkiksi kirjallisuus ja elokuva) omalla äänellä tarkoitetaan myös taiteilijan aihevalintoja ja erityisesti ainutlaatuista näkökulmaa näihin tarkastelussa oleviin teemoihin.
- Ja kuin vastakohdaksi tälle ajatukselle folk-salin lavalla lauantaina Bruce Molsky kertoi pitävänsä hölynpölysanoituksista, eli kappaleista, joissa ei oikeastaan tapahdu tai sanota mitään. Ja silti juuri Molskyä pidetään mestarillisena musiikillisena tarinankertojana.
Asiaa voidaan pohtia myös peilaten erilaisia musiikkityylejä toisiinsa. On mielenkiintoista, että vasta Konsta Jylhän supersuosion jälkeen kansanmuusikot alkoivat enenevissä määrin ottamaan säveltämät kappaleet nimiinsä. Väitetään, että aiemmin kansanmuusikkojen keskuudessa oli tapana jopa valehdella oman kappaleiden löytyneen tietyltä kylältä jonkin tuntemattoman pelimannin katalogista, koska yleisön ajateltiin arvostavan niitä sillä tavalla enemmän.
Pihalavalla Älykkään kirjallisen huumorin peruskurssin uudessa osassa Juha Hurme tulkitsi tuttuun tapaan taiteilijan elämää ja teoksia, tällä kertaa kohteena oli Pentti Haanpää. Tämä luennon, teatterin ja stand upin elementeistä lainaileva tyyli kertoa on rakennettu suurella taidolla. Lainaa on niin paljon sekä sisällössä että muodossa, että tämä ei tunnu taiteelta ensinkään. Mutta kun asiaa pohtii tarkemmin, kukaan muu ei osaisi yhdistellä juuri näitä palasia toisiinsa, ymmärtäen että niistä voi koota persoonallisen palapelin. Ehkäpä juuri silloin kun sinulla ei ole enää mitään omaa, oletkin löytänyt oman äänesi?
Pop/rock-musiikissa ei-itse-sävellettyjä kappaleita kutsutaan "covereiksi", ja tällä sanalla on negatiivinen klangi. Tuntuu, että vakavasti tekemiseensä suhtautuvat laulaja/lauluntekijät eivät uskalla lisätä keikkasettiin enempää kuin yhden tai korkeintaan kaksi lainakappaletta. Eivät ainakaan jos haluavat, että heidät nähdään uskottavia laulaja/lauluntekijöinä. Saatanpa itsekin sortua aika ajoin arvostamaan lauluntekijöitä tulkitsijoita enemmän.
Entäpä sitten Folk-salissa esiintynyt Akkajee? Näitä lauluja ei laulettu 100 vuotta sitten, ei tällä tavalla, eikä ainakaan näistä aiheista. Vai mitenköhän on? Mitä kaikkea Kalevalasta ulos jääneestä materiaalista löytyy ja lähestytäänkö tässä sittenkin sitä näkökulmaa omalla ainutlaatuisella tavalla? Äänimaailma, joka muodostaa meditatiivisesta minimalismista, maanisesta manaamisesta ja lastenloruista kauniisti kudotun maton, ansaitsee arvostusta.
Jos pohtii kansanmusiikin perinteitä pidemmälle, eikö kappaleiden parantelu -vahingossa ja vasitella - kerro siitä, että kappaleen säveltäjillä ja sanottajilla ei todellakaan ollut ammoisina aikoina merkitystä? Tulkinta oli siis vahvasti alkuperää tärkeämpi. Uuden ajan vinkkelistä entisajan muusikkoja voitaisiin pitää moraalittomana tekijänoikeusrikkureina. Mutta ei langeta tähän ansaan, sillä jotain viisautta tähän itseä korostamaan vilunkipeliin liittyy.
Viimeistään Arppa yhtyeen keikalla, kun rumpali etsitään yleisöstä, totean että on emme löydä alussa esittämääni kysymykseen, oman äänen löytymisestä, vastausta. Esiintyminen sisältää hölynpölysanoituksia Juhanista, joka ei palauta vinyylikasettisoitinta, instrumentaalista taituruutta ja tyylillistä lainaa niin monesta paikkaa, että luettelemiseen tarvittaisiin oma kirjoituksensa. Yhtä aikaa naiivia ja psykedeelistä iskelmää muistuttava aseista riisuva esitys saa minut ymmärtämään, että vaikka oma äänen etsintä ei itsessään ole huono ajatus, ei sen liiallinen pohtiminen ole kenenkään elämälle hyväksi.
Eli ei siis pohdita enempää, vaan tanssitaan tilaisuuden tullen sateessa Jaakko Laitisen ja Väärän Rahan soittaessa taustalla.
HFMF 2023:sta jo odotellen,
Johannes Helama
Nykyinen demokratiakokeilija ja entinen Haapavesi Folk Music Festivalin toiminnanjohtaja (2012-13)
P.S. Muusikko, näyttelijä ja ihmisoikeusaktivisti Harry Belafonte kiteytti aikoinaan kuuluisan sitaattinsa muotoon, "unohda itsesi, löydät itsesi". Hän toki taisi tarkoittaa laajempaa ihmisen olemassaoloa, mutta ensisijaisesti olemme kai kaikki ihmisiä ja vasta sitten jotakin muuta, kuten muusikkoja?
